Kaksin veneessä

Kun nuorena parina vuosikymmeniä sitten mökkeilimme appivanhempien mökillä, oli nuorikonkin halu päästä veneellä vesille kova. Ihaillen katsoin niin vakaasti vanerivenettä kuljettavaa nuorta miestä. Hieman jopa pelotti, että osaankohan riittävän hyvin virvelinvapaa heittää ja uudella avokelalla kelata siimaa tasaisesti.

Olin kyllä lapsena aikaa viettänyt mummolassa ja ukin kanssa käynyt pyydyksillä, mutta teinivuosina isä ei omalla mökillämme saanut minusta kalakaveria itselleen. Tuolloin vene oli mielestäni sitä varten, että sillä pääsi soutamaan järvenselällä pinnan yläpuolella näkyvälle suurelle kivelle ottamaan aurinkoa. No, molempien tarpeisiin tervattu soutuvene riitti aivan mainiosti. Muistan kyllä joitakin kertoja meidän perheen pakanneen myös retkivarusteet autoon ja sukulaisperheen kanssa matkasimme Ilomantsin suunnalle, Koitereen rannalle viikonlopun viettoon kalastuksen parissa. Paikalliselta erämieheltä lainattu pikkujolla sai toimia kalastusaluksena. 

Virvelöinnin opettelun kyllä muistan, mutta saaliista ei ole mitään muistijälkeä. Pääasia lienee ollut yhdessä olo ja äidit olivat niin viisaasti pakanneet makkarapaketit mukaan siltä varalta, ettei järvestä saatu saalis riittäisi koko retkikunnalle. Eikä se yleensä riittänytkään. Talvisin käytiin pilkillä ja usein kisoja järjestettiin meidän mökkirannasta käsin. Ja mukavaa oli lapsenakin olla avannolla onkimassa, kun ison järven kalakanta oli runsas ja saalista saatiin.

Kun sitten nuoren mieheni kanssa olimme samassa veneessä, oli selvää, että ”kapteeni käskee”. Ja minä tottelin. Uistimia vedettiin hiljalleen etenevän veneen perässä ja aina silloin tällöin saaliiksi tarttui haukia. Hauki on kala, sanotaan ja niinpä minäkin opin arvostamaan saatuja saaliita. Toisinaan tarkistettiin appeni pyydyksiä ja saatiin nauttia muikkusaaliista. Minusta tuntui, että saalis oli aina runsas, mutta mökkeilevä miesväki oli sitä mieltä, ettei juuri koskaan Ahti antanut saalista riittävästi. No, kalanpuutteessa ei mökkiläisten koskaan tarvinnut olla.

Pikkuhiljaa siirryimme mökkeilemään ja kalastamaan suuremmalle järvelle, jonka rannalle sitten kiinnityimmekin vanhempieni mökin naapuritontille minulle lapsuudesta asti tuttuun rantamaisemaan. Kalastustavat laajenivat virvelöinnistä kalastukseen verkoilla ja katiskoilla.

Vene vaihtui suurempaan, olihan järvenselkäkin 5 kilometriä leveä ja 12 kilometriä pitkä. Ja kun on suuri järvi, myös pyydysten määrä kasvoi vuosi vuodelta. Siinä sitä parisuhde olikin koetuksella, kun piti soutaa tai huovata kapteenin ohjeiden mukaan ja aina meinasi aallokko ohjata venettä soutajaa voimakkaammin. Mutta verkot saatiin aina laskettua ja venekunta rantautui sovussa.

Kun vauhtiin oli päästy, kesäkalastus jatkui syksyisin ja loppuvuosi odotettiin jäiden tuloa ja paksuuntumista, jotta talvikalastuspaikat saataisiin napattua parhailta paikoilta. Tuohon aikaan talvikalastus oli nykyistä paljon laajemman joukon harrastus. 

Ensimmäisiä muistoja lapsuuteni kalan syömisestä on, kun mummolassa ukki tarjosi suolattua pikkumuikkua eli neulamuikkua voinokareen kera. Ei ehkä tuolloin ollut suurin herkkuni, mutta niin vain se nykyisin maistuu – ilman voita tosin. Haikeana muistelen myös sitä, kun nyt jo edesmenneet appivanhempani kotimatkallaan mökiltä toisinaan poikkesivat meille ja tuomisina oli sankollinen hopeakylkisiä muikkuja. Oli siinä nuorelle lapsiperheelle herkkuja kyllikseen!